120 sentin kertomus

Tänään 7. syyskuuta olin Dublinin keskustassa kävelemässä Temple Barilta Suffolk Streetillle bussiin. Nuori mies käveli vastaan ja hän näytti eksyneen näköiseltä, olin varma että hän kysyisi tietä. Mies kertoikin, että häneltä puuttui euro ja 20 senttiä jotta pääsisi bussilla kotiin. Hän näytti kämmennellä olevat kolikot ja pahoittelin. Olihan mulla kiire.

Ehdin kävellä muutaman liikkeen ohi ennen kuin käännyin. Näin miehen kauempana ja lähdin hänen perään. Seurasin kuinka kolme ihmistä reagoi samalla tavalla kuin mä olin ja mies jatkoi yrittämistä. Kun sain hänet kiinni liikennevaloissa niin kerroin muuttaneeni mieleni. Ylitimme tien ja annoin hänelle puuttuvat kolikot bussiin.

Mitä hän sanoi? Sen lisäksi että hän tuli todella iloiseksi niin kertoi kuinka kukaan ei ollut mun jälkeen edes antanut mahdollisuutta selittää mihin hän rahaa tarvitsisi. Kun hänellä oli kämmenellä rahat bussilippuun ja kiitteli jo toistamiseen irkkumaiseen tapaan - äänessä niin paljon kiitollisuutta - tiesin että tein oikein.

Tälläiset asiat opettaa paljon ja pistää ajattelemaan. Tälläinen mä olen, tykkään auttaa ja tehdä ihmiset iloiseksi. Välitän. Pienet teot voivat olla suuria toisille.

Olen 120 senttiä köyhempi, mutta muiston rikkaampi. Tulen aina muistamaan kuinka tämä tuntematon mies kertoi ystävällisyydestäni, nosti peukaloa ja hymyili.

löysin tänään kahvilan jonka ulkopuolella kaksi taulua ja ikkunalaudalla liituja