Käännekohta: Suomessa

Muistan aina sen päivän. Viikko sitten. Sinä päivänä listasin vapaa-ajallani asioita mitä haluan tehdä ja nähdä Irlannissa. Suunnittelin myös seuraavia viikonloppuja. Skypetin vaihtariystävälle ja kerroin kuinka kaikki on paremmin kuin ikinä. Tykkään työstä enemmän ja enemmän, mulla on ystäviä, verkosto ja rakastan Irlantia. Sanoin että alkaisin kysellä blokkarin hommia pubeista.

Kuka meidän elämän käsikirjoittaa? Koska aika hemmetin hyvä juonikäännös. Illalla (ja ihan oikeasti kaikki samana päivänä) perhe ilmoittaa, että tämä ei toimi ja saan olla siihen saakka kun löydän uuden perheen. Tuli niin yllätyksenä kuin vain voi tulla. Kysyin mitä olisin voinut tehdä toisin (ekan viikon jälkeen...) ja sanoivat, etten ole samanlainen kuin heidän ensimmäinen aupair. Anteeksi mitä? Kukaan ei voi olla samanlainen ja kukaan ei voi viikossa oppia kaikkea ja tutustua kunnolla. Mun näkökulmasta asiat olivat hyvin perheessä, päivä päivältä tykkäsin enemmän olla siellä ja perheen kanssa synkkasi. Ehkä he vain vertasi entiseen aupairiin tai ehkä heillä ei ollut varaa pitää aupairia. Ehkä syy tosiaan oli mun tavasta tehdä asiat. 

Sen mä tiesin etten ryhtyisi samaan roundiin mitä pari viikkoa sitten. En näin lyhyen ajan jälkeen. Enkä mä voisi asua missään ja etsiä töitä, ei sellaiseen ollut varaa. Mutta lentolippuun oli rahaa.

Joka viikonloppu mä päätän, että tällä kertaa kysyn ihastusta ulos. Jokaisella kerralla ajattelen, että seuraava kerta on parempi. Nyt se on liian myöhäistä. Seuraavasta kerrasta ei ole tietoa. Pitäisi vain tehdä ja toimia, elää hetkessä ja antaa mennä. 

Viimeinen pubi-ilta ja Jaana itkee ja nikottelee ettei halua lähteä täältä. Well done. Kyllä mä myös tanssin mitä pystyin, yritin olla ajattelematta lähtöä... sitten se vain kolahti, kun bändikaverit omistaa viimeisen kappaleen mulle ja ihmiset laulaa ja tanssii mukana. Tää on mun paikka, täällä mä voin olla oma itteni. Enkä tarkoita vain pubia vaan koko maata. Tai ainankin Dublinia.

Heitettiin irkkujätkän kanssa läppää B&B aamupalalla ja kun tulin matkalaukun kanssa yläkerrasta hän kiirehti kantamaan sen alas. Hän toivotti God bless you ja oli jo tulossa kantamaan taas matkalaukkua ulkoportailta. Me oltiin tavattu vartti sitten ensimmäistä kertaa. Kertoo aika hyvin irlantilaisista.

Kävelin O'Connell Streetille. Itkin bussissa. Itkin lentokentällä. Itkin vielä kun kävelin lentokoneen rappusista ohi. Itkin kun renkaat ei koskettanut enää kiitorataa. Jos jatkan päivänkulun kertomista niin tulisi aika monta lausetta itkin-sanalla. Samaa ei voisi kertoa, kun lähdin vaihtoon, tulin vaihdosta tai menin Irlantiin.

Irlanti ei tainnut vain olla maa johon halusin tutustua ennen seuraavaa maata. Irlanti taitaa olla se mun maa. 

"Joskus jotkut asiat vaan kolahtaa paikalleen ja silloin tietää heti että tää on se mitä mä haluan ja minne mä kuulun."

"Sinne takaisi siis tän Suomi lomailun jälkeen?"
"Joo"

Mulla jäi kaikki kesken Irlannissa. Elämä vasta alkamassa siellä. Enhän mä edes ehtinyt juoda Guinnessia.

Mitä siis nyt? Edellisessä postauksessa kerroin miten tulevaisuutta ei tarvitse kelata. Mutta pakko mun on jotain keksiä tai jumitun omaan huoneeseen. Oon hakenut muutamia työpaikkoja (hyllyttäjä), varma työpaikkahan olisi puhelinmyyjä, mutta no.... anything for Ireland. Kunhan saan säästettyä rahaa, että voin palata irkkuihin. Siellä sitten hostellitöihin tai blokkariksi. Alkuun vaikka hanttihommia niin kuin olin viikko sitten suunnittelutkin. Saa nähdä minne elämä vie! Koskaan ei voi olla varma.

Sain yllättettyä perheen ja siksi pidin Suomeen tulemisen piilossa. Täällä mikään ei ole muuttunut, mun pyyhkeetkin oli vielä huoneen oven päällä "kuivumassa". Niin epätodellista olla täällä. Ei ehtinyt tulla ikävä tänne ja olin vasta skypettänyt perheen kanssa. Älkää ymmärtäkö väärin. Rakastan perhettä ja koko sukua, sekä muutamaa ystävää täällä, mutta oon jo lentänyt pesästä pois.

Tätä voisi verrata rakastumiseen ja kun löytää sen oikean. Silloin puhuu tästä jatkuvasti eikä enää katso muualle. Mutta onhan niitä avioeroja. Ymmärsittehän vertauskuvan? Ei voi tietää mitä tapahtuu, mutta marry me Ireland.