Pariisi yön jälkeen

En ole nähnyt näin paljon sotilaita sitten Je suis Charlien jälkeen. Kävelin eilen aamulla, vain 8 tuntia viimeisen iskun jälkeen, Eiffelin alta. Siellä oli turisteja ottamassa kuvia ja kaupistelijoita myymässä turistikrääsää niin kuin aina. Ihmettelin kuinka normaalilta kaikki tuntui. Liian normaalilta yön jälkeen. Metrossa kaikki olivat yhtä vaisuja kuin ennenkin. Tällä kertaa ihmisillä oli kuitenkin sanomalehdet käsissä. Etusivuilla luki Pariisin sodasta. Äiti istui lapsensa vieressä, piti hänestä kovasti kiinni ja antoi vähän väliin suukkoja. Kukaan ei puhunut. Ei kukaan.

Metrotunnellissa revittiin alas julisteita iskuihin liittyen. Aiheesta ei haluttu puhua, ei vielä. Media kuitenkin haluaa haastatella ihmisiä. En ole käynyt siellä missä kaikki tapahtui. Ehkä muutaman päivän jälkeen. Kävelin puolenyön jälkeen kotiin ja Eiffel oli jo pimeä. Ystäväni sanoi rukoilevansa Pariisin puolesta ja kysyin miksi ei koko maailman. "it happens all over the world, but there is only one you in the world". Kaikilla on omat mielpiteensä ja tunteensa tähän. Niin pitääkin olla.

Tänään Pariisissa paistaa aurinko ja ihmiset puhuvat vähän enemmän. Päivä kerrallaan. Muistetaan nauttia elämästä, uhrienkin puolesta.