kuvat ja tekstit ristiriidoissa

Syön Fazerin sinistä hunajan kanssa, älyttömän hyvää. Lukija kysyi onko Pariisissa oikeasti kaikki näin ihanaa ja valoisaa. Ei ole. Kirjoitan tästä päivästä kuvien kanssa (jee sain kamerani Suomesta) ja toivottavasti en loukkaa Pariisista haaveilevia tai täällä asuneita - nämä ovat vain omia kokemuksia ja näkemyksiä.

Aamupalan jälkeen kävelin Eiffelille ja olin varma, että päivä tulee olemaan aurinkoinen. Ajattelin mennä Pariisin postista kertovaan museoon, mutta se oli kiinni. Kävelin yhden mukavan naisen kanssa metrolle ja tutustuttiin pikaisesti (täällä metrotunnelit ovat pitkiä) hän oli lähdössä lennolle kotiin ja oli kolmen lapsen äiti sekä opettaja koulussa.

Lähdin sieltä suoraan Notre Damen kirkolle ja kävin sytyttämässä kynttilän ja rukoilemassa. Alkoi satamaan vettä. Suojatiellä yksi parikymppinen poika yritti saada huomioni ja käveltiin yhdessä metrolle. Hän sanoi, että oli seurannut mua ja päätti tulla juttelee. Hän välttämättä halusi antaa puhelinnumeronsa. Kävelin Louvreen(museossa mm. Mona Lisa) ja sieltä metrolla Moulin Rougen luokse. Sain siellä heittoja ja yhden puhelinnumeron.

Pitäisi kai olla imarreltu olo ja itsevarmempi kun saa kohteliaisuuksia - mutta tollaiset tapaukset saa mut vain turhautumaan. Ne sanat menettävät hohtonsa ja merkityksen. Yksi piirre josta en tykkää kenessäkään on jankkaaminen, ei on ei ja sillä selvä. Jos en halua jutella niin sitten on parempi etsiä toinen eikä seurata perässä. Rakkaus on suuri sana ja käytän sitä itse vain harvoin ja säästellen, enkä ymmärrä jos joku huikkasee I love you lopuksi. Se on kulttuuria. Tiedän. Mutta silti.

Kävin syömässä(puhuin ranskaksi!) ja viimeinen kohde oli riemukaari. Siellä piristyin vähän, kun ihmiset kysyivät ottamaan valokuvia ja yksi marttakerho oli oikein hauska. Turistit ovat niin mukavia.

Oon itsekin hämilläni Pariisin kulttuurishokista. Vain 24 päivän jälkeen.Täällä on kirjavaa kulttuuria, paljon ihmisiä kaikkialta ja muutenkin ymmärrän oikein hyvin miksi ihmiset sanovat, että ranskan kulttuuria ei täällä näy. Tämä on sitä kulttuurishokkia parhaimillaan, kun en kestä miesten heittoja ja iskuyrityksiä, roskaamista, metrojen hajuja, Eiffelin hypetystä, Pariisin hypetystä, rakkaus-sanan käyttöä, asiakaspalvelua, surua....

Mut tekee surulliseksi jos näen jonkun allapäin. '(Metrossa) näen harvoin onnellisen näköisiä ihmisiä ja muutamilla putoaa kyyneleitä. Kukaan ei vastaa hymyyn. Täällä käytetään ystävällisyyttä todella väärin. Kerran olin pitkään jonottanut kassalle, kun yksi viittoloi mulle, että on vapaa kassa. Menen jonosta pois ja hän naurahtaa, että ei hän ollutkaan vapaana. Kusipää. Tänään yksi mies tuli kysymään jos tarvitsen neuvoa johonkin paikkaan. Kappas kuinka ystävällistä tarjota apua! Kysyin onko postin museo täällä päin ja hän vastasi että on. Sitten hän halusikin vastapalvelusta, rahani laukusta. Hän oli auttanut mua niin mun oli autettava myös häntä. Pahoittelin ja toivotin hyvät jatkot. Hän näytti keskaria.

Mua itketti kun tulin kotiin. Ystävä Dublinissa oli laittanut lempikadultani videota ja mun sydän huusi. Tuli mieleen 120 sentin kertomus Irlannissa.

Onneksi on vielä toinen Fazer.